Minun pienessä elämässäni pyörii paljon naisia. Äitejä, työkavereita, ystäviä, ohikulkijoita. Jollain tavalla kaikki kiehtovia. Naiseus on kiehtovaa. Jokainen meistä on erillainen, silti niin samallainen. Itsehän en ole kovinkaan naisellinen nainen, ehkä siksi se kiehtoo minua. Korkokenkineen kaikkineen.
Naiseuteen liitetään usein äitiys. Mulle äitiys merkkaa sitä klisettä, että osaa antaa lapsilleen juuret ja siivet. Mä oon saanu kummatkin. Ja ihan mahtavan taustatuen mitä ikinä oon päättänytkään.
Oma äiti on aina oma äiti. Oli se sitten miten hirveä tahansa.
Joskus minunkin mielestäni äiti on hirveä. Mutta kyllä se asia nyt vaan niin on, ettei maa kanna päällään rakkaampaa ihmistä. Ja se hirveyskin liittyi yleensä siihen uskomattomaan vaistoon (yhdistettynä käsittämättömään auktoriteettiin) miten juuri sellaisina sunnuntaiaamuina piti alkaa haravoimaan klo 9, kun eilen oli mennyt "vähän" pitkään. Sillon kun olin pieni, se oli tyrannosaurusrex-äiti. Kaikki kadun lapset oli sitä mieltä. Ja mun mielestä oli silti parasta kun se halas ja pusutti illalla.
Äiti soittaa mulle sunnuntaisin. En oikein tiedä onko se sovittua vai ei. Toki soitellaan muutenkin, aika montakin kertaa päivässä välillä, kun näkemista tapahtuu harvemmin. Äiti yleensä tietää kaiken, tai ainakin melkein. Jos joku asia harmittaa ni kannattaa soittaa äitille, yleensä se harmitus helpottaa aikalailla.
Joskus sanoin, että olen ajatellut vähän löysätä tätä napanuoraa, kun olen kuitenkin jo sen ikäinenkin ja einemuutkaansoittelekokoajan ja.. ei kuulemma onnistu.
Vuosia taaksepäin päätin, että musta ei kyllä tule samanlaista kun mun äiti. Nyt kun mä alan olla tällä kuuluisalla aikuisuuden kynnyksellä mietin, miten musta voisi tulla kuten äiti. Ihmettelen miten joku ihminen voi olla niin suvaitsevainen, sosiaalinen ja fiksu. Huoleton ja huolehtiva, samaan aikaan.
Mä luulen, että jokainen ajattelee omasta äidistään näin. Jokainen äiti ainakin ansaitsisi sen.
Mun äiti sanoo että se on leijonaemo. Mä luulen, että mustakin tulee vielä joskus leijona.
Tässä on mun äiti. Velipuolen häihin menossa viime vuonna.
Mä ajattelen, että mulla on monta äitiä. Yks oikee äiti, mutta monta muuta äitiä ketä pitää musta huolta.
Mun äitipuoli on ollu mun elämässä aika kauan. En edes muista miten kauan, yli 15 vuotta ainakin.
En koskaan ymmärtäny sitä, miten joku koki äitipuolen "pahana". Eihän se mikään paha oo? Eikö se oo hyvä juttu, että on turvallisia ihmisiä ympärillä. Mitä enemmän sen parempi. Äitipuolelle on aina voinu kertoa kaiken, eikä se oo suuttunu mistään (sellasetkin asiat, mitä ei teininä uskaltanu kertoa omalle äidille, mutta joku ääni sisällä sano, että tästä pitäis kai kertoa jollekki aikuiselle). Sillä on ehkä sellanen hyvä rooli.
Sen kautta mä oon saanu kaksi ihan huippua velipuoltakin. Tai ei ne mitään puolikkaita oikeesti oo.
Jos mun oma äiti on leijonaemo, niin on kyllä äitipuolikin. Mitä enemmän leijonia, sitä kivempaa!
Äitipuolesta en löytäny tähän hätään kuvaa, mutta nää kukat kuvaa häntä hyvin. Ei välttämättä nimittäin mikään puutarhan paras vihersormi ;)
Tässä on mun "paras kaveri". Ne väittää, että me ollaan samasta puusta. Ressi ja miniressi.
Mamma on sellanen tohelo touhuuja. Epäileväinen, mutta silti tosi sosiaalinen. Aina pitää vähän kaikkea epäillä, vaikka varmuudeks.
Joskus lähden sieltä ovet paukkuen. Se on sitä välillä. Ja sit taas kohta halataan ja tehdään "eläkeläismatkoja" millon minnekki. Mammalta voi kysyä ruuanlaitosta tai puutarhasta mitä vaan, ja vastaus on yleensä aika selkeä, joskus kannattaa vaan suosiolla googlettaa. Mamma on kuuluisa siitä, miten hyvin hän osaa vieraita kieliä. Niistä riittää huumoria pitkäks aikaa. Vaikka kaikkea pitää epäillä, silti nyt pitäis saada ostaa se sellanen stäbi. iPadia varmaan tarkotti.
Me nähdään usein, melkein päivittäin. Ne asuu tossa viereisellä kadulla ja usein poikkean koiran kanssa kesken lenkin. Mä luulen, että se luo niille aika paljon turvaa. Niinkun mullekkin.
Tätä äitiä nään ihan liian harvoin. Ahkuksi, kutsutaan.
Kaikki mun kaveritkin kutsuu häntä Ahkuksi. Ei ne edes tiedä sen oikeaa nimeä. Ahku on saamea ja tarkoittaa isoäitiä, suvun vanhinta. Lappi on sille tosi tärkeä juttu.
Ahku on selviytyjä. Mitä vaan tulee vastaan sementtiseinästä liialliseen hiivaan pullataikinassa, niin siitä selvitään. Ahkulla oli tosi vakava juttu vähän aikaa sitte, ja se laitto miettimään paljon elämää ja läheisiä. Kuten varmaan arvaattekin, se selvis siitäkin!
Tosi kova juttu Ahkulle on urheilu. Kun kerroin talvella ostaneeni sukset, luulen et sen tuli vähän ilonitku. Mä kun oon vähän tällänen antiurheilija joka harjottelee vasta urheilemaan.
Ahku tekee muuten maaaaailman parhaita pullia! Siltäkin voi kysyä mitä vaan puutarhasta tai ruuanlaitosta, eikä yleensä tarvii edes googlettaa sen jälkeen. ;)
Nää kaikki äidit on ihan huipputyyppejä ja onneks mun elämään on tullu just nää äidit!
Helppoa ei varmaan oo. Mussa on aika paljon kestettävää ja suvaittavaa. Ihan hienosti ne kaikki on kuitenki selvinny!
Nää kaikki on mulle niin tosi rakkaita, niin tosi rakkaita!
Äitienpäiväviikonloppuna olin tosi onnekas ja näin kaikkia näitä äitejä. Me naurettiin ja syötiin tosi hyvää ruokaa. Kyl äidit, ne on sissejä.
Onkohan musta koskaan äidiks.
